Lauttamatka Uuden-Seelannin Pohjoissaaren Welllingtonista Eteläsaaren Pictoniin kesti kolmisen tuntia. Lauttamatkalla näimme delfiinejä, jotka hyppelivät jopa pelottavan lähellä suurta lauttaa. Pictonista otimme heti suunnaksi Kaikouran, pikkukaupungin, joka sijaitsee saaren itärannikolla. Kaikoura kiinnosti meitä siksi, että siellä järjestetään valaidenkatseluretkiä. Saimme liput vielä saman iltapäivän retkelle. Retki oli kallis, mutta saisimme 80% rahoista takaisin, jos emme näkisi yhtään valasta. Onneksi näin ei käynyt, vaan näimme vihdoin ja viimein valaan! Ensimmäinen valaan näkemisemme oli tosin pienoinen pettymys siinä mielessä, että tämä maitovalas jonka näimme, ei noussut pinnan yläpuolelle kovinkaan paljon, eikä myöskään nostanut pyrstöään kunnolla. Hyvien kuvien saaminen valaasta oli siis mahdotonta. Iso tämä valtamerten jättiläinen kyllä oli. Näkemämme maitovalas oli n. 17m pitkä. Siinä se muutaman kerran pärskäytti vettä ilmaan ja painui sitten takaisin syvyyksiin. Tämän jälkeen lähdimme heti takaisin kohti mannerta, eli hieman rahastuksen makua retkessä kyllä oli. Laiva keinutti aallokossa sen verran, että meille molemmille tuli hiukan huono olo, mutta onneksi huono olo hävisi pian maihinsaapumisen jälkeen.
Kaikourasta jatkoimme teltassa vietetyn yön jälkeen matkaa kohti länsirannikon Westportia. Westportissa yövyimme myös leirintäalueella teltassa. Leirintäalueet ovat Uudessa-Seelannissa oikein hyviä ja hyvin varusteltuja. Suihkujen, vessojen, keittiön ym. yhteisten tilojen taso vaihtelee tosin kyllä hieman paikan mukaan. Me emme hirveästi aikaa leirintäalueilla ole viettäneet, olemme käyneet siellä vain peseytymässä ja nukkumassa. Ruokaa emme kovinkaan usein leirintäalueen keittiöissä ole tehneet, koska monessakaan keittiössä ei ole ollut kunnon astiavarustusta. Toisaalta sillä rahalla, minkä säästimme vuokratessamme pienen, halvan ja vähäkulutuksisen auton matkailuauton tms. sijaan, olemme syöneet monen monta kertaa ravintolassa ja yöpyneet välillä myös ihan mökissä tai motellissa.
Westportin kaupungin lähettyvillä kävimme katsomassa turkishylkeiden yhdyskuntaa. Yhdyskunnan jäsenistä aika moni oli uinti/kalastusreissulla, mutta näimme silti rantakivillä useita yksilöitä. Kivillä näkyi joitain poikasia, jotka liikkuivat hitaasti ja kömpelösti kiveltä toiselle etsien emoa. Isommat hylkeet lekottelivat auringossa maininkien lyödessä kiviin. Merenrannalla oli mukava kävellä sään ollessa hyvä. Näimme kävelyreissullamme myös lentokyvyttömiä vekaluhtakanoja (weka), jotka olivat yllättävän kesyjä, ja suostuivat jopa poseeraamaan kameran edessä ennen livahtamistaan heinien ja pusikoiden uumeniin.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa alas länsirannikkoa pitkin Punakaikin ja Greymouthin kautta Hokitikaan, jossa vietimme yön tällä kertaa leirintäalueen mökissä. Hokitika oli viihtyisä pikkukaupunki ja sen lähettyviltä oli useita pikku luontopolkuja ja vaellusreittejä.
Hokitikasta otimme suunnaksi Eteläiset Alpit, jotka näkyivät hyvällä kelillä jo Hokitikasta käsin. Eteläisillä Alpeilla sijaitsee kaksi suosittua jäätikköä, Franz Josef ja Fox, n. 25km:n päässä toisistaan. Molemmille jäätiköille pääsi vain opastetuilla retkillä, sillä viime vuosina ihmisiä on kuollut jäätikköonnettomuuksissa. Retket ovat ylihinnoiteltuja, niin kuin kaikki muutkin retket Uudessa-Seelannissa. Muutaman tunnin jäätikkövaelluksesta olisi pitänyt pulittaa n. 80 euroa, eikä tuolla retkellä olisi edes edetty kovinkaan ylös itse jäätikölle. Ilmaiseksi pääsi kuitenkin vaeltamaan lähelle molempien jäätiköiden reunoja ja niistä näki ylös jäätiköille mielestämme ihan tarpeeksi hyvin. Olimme jo tarponeet lumessa ja jäässä riittävästi Argentiinan Tulimaassa ja Antarktiksella, eli sen puoleen meillä ei ollut hirveää hinkua itse jäätiköille, vaikka siellä vaeltaminen varmasti olisi ollut kivaa. Tyydyimme siis vaeltamaan jäätiköiden edessä olevissa laaksoissa, joissa nyt virtasi vesi. Samoissa kohdin oli muutamia vuosisatoja sitten ollut jäätä, eli jäätiköt ovat pienentyneet kovaa vauhtia. Harmiksemme sää oli osin pilvinen, emmekä nähneet korkeita ympäröiviä vuorenhuippuja.
Ajomatka jatkui vielä samana päivänä pitkin länsirannikkoa Haastin ja Wanakan kautta kohti Queenstownia. Wanakassa pidime yötauon. Nukuimme yön tällä kertaa edullisemmalla leirintäalueella (n. 5e/hlö), joka oli periaatteessa vain iso laakea alue, jossa ei ollut mitään palveluita, ainoastaan vaatimaton vessa ja joku picnicpaikka. Maksu tapahtuu kuten monilla USA:nkin leirintäalueilla laittamalla rahat kirjekuoressa metallilaatikkoon. Kirjekuoreen laitetaan myös lappu, johon kirjoitetaan auton rekisterinumero ja tiedot yöpyjistä. Lapun toinen osa pistetään kojelaudalle (USA:ssa teltta- tms. paikan laidalla olevaan tolppaan). Näissä paikoissa on täällä Uudessa-Seelannissa vain se huono puoli, ettei niissä pääse suihkuun, mutta kyllä nyt yksi yö menee sellaisessa nukkuessa.
Aikaisin aamulla jatkoimme taas matkaa, eli leirintäalueella emme kauaa aikaa viettäneet. Liikkeellelähtö autossa vietetyn yön jälkeen tapahtuu meillä yleensä n. 5 minuutin sisällä heräämisestä. Makuupussit takapenkille, kengät jalkaan, penkkien selkänojat ylös ja menoksi. Tuona aamuna tosin lähtö viivästyi hiukan, sillä automme ympärille oli kertynyt muutama nälkäinen sorsa. Sorsat tulivat melkein sisälle autoon ruokkiessamme niitä. Parin leipäpalan jälkeen pääsimme lähtemään.
Queenstown olisi seuraava kohteemme täällä Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Se onkin yksi maan tunnetuimmista kaupungeista. Suuntasimme Queenstowniin maisemareittiä pitkin. Tie mutkitteli halki vuoriston. Maisemat olivat hienot. Luntakin oli näkyvissä korkeimmilla huipuilla. Yllättävän kuivaa ja karua Eteläsaarella kuitenkin on verrattuna Pohjoissaareen, jossa maisemat olivat vihreät ja vehreät. Tosin me olemme tuoneet sadetta hiukan tänne Eteläsaarellekin. Säät eivät valitettavasti ihan ole suosineet Uuden-Seelannin visiittiämme. Aurinko on kyllä paistanut aina välillä, mutta liian usein keli on ollut pilvinen ja taivaalta on tullut myös vettä. Toivomme aurinkoisia kelejä viimeisille päiville Uudessa-Seelannissa!
