Päivä Caracasissa

La Guairan ja Caracasin välillä kulkee busseja tiheään. Matka ei ole pitkä, mutta välissä lepää matala vuorijono, joka täytyy kiertää. Muutama tunneli nopeuttaa matkantekoa. Itse Caracas sijaitsee noin 900 metriä merenpinnan yläpuolella, joten ylämäet vievät menomatkalla voiton alamäistä.

Me hyppäsimme bussiin majapaikkamme edustalla merenrannan pysäkiltä. Vaihdoimme bussia La Guairan Mayor-aukiolla, ja sillä huristelimme Caracasin keskustaan. Busseissa, kuten muuallakin Venezuelassa, voi maksaa joko USA:n dollareilla tai paikallisilla bolivareilla. Vaihtoraha voi tulla kummassa vain. Liikkeellä on sekä uusia että vanhoja bolivareja. Vanhat bolivarit tuovat omistajalleen miljoonia kukkaroon. 😊

Caracasin keskusta, toisin sanoen sen läntinen osa, jossa mekin hyppäsimme pois bussista, on melko rähjäistä seutua. Niinpä suuntasimme vain suoraan kohti kaupungin itäistä keskustaa. Matka oli pitkä, mutta tulipahan samalla nähtyä kaupungin menoa. Saimme kulkea melko rauhassa, sillä ihmisvilinässä meihin ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Emme halunneet erottua joukosta, joten olimme pukeneet yllemme hillityn väriset vaatteet. Kamerarepun olimme jättäneet majapaikkaan. Passit ja rahat olivat pääasiassa piilotaskuissa pois näkyviltä. Kännykän otimme esiin vain kuvia napsiessa. Loppupeleissä Caracas tuntui kuitenkin normaalilta suurkaupungilta, eikä vaikuttanut mitenkään muita Etelä-Amerikan metropoleja vaarallisemmalta paikalta, meidän kokemuksen perusteella. Normaalia varovaisuutta on kuitenkin aina hyvä noudattaa.

Kävelimme kilometrin toisensa perään halki Venezuelan pääkaupungin. Onneksi Caracasissa ei vuoriston takia ole tukahduttavan kuuma, muuten parin tunnin marssi olisi ollut todella hikistä puuhaa. Pikkuhiljaa rakennukset alkoivat muuttua parempikuntoisiksi ja kaupungin yleisilme koheni alun rähjäisyydestä.

 

Caracasissa ei ole maailmanluokan nähtävyyksiä. Meillä oli suuntana Galipan-köysirata, joka sijaitsee Caracasin itäisessä keskustan osassa vuorien kupeessa. Pitkän kävelymatkan loppuhuipennuksena kipusimme tovin pitkää mäkeä ylös köysirata-asemalle.

Ylhäällä meille selvisi, ettei köysirata ollutkaan toiminnassa. Reittejä kunnostettiin, ja ylös näköalapaikalle pääsisi vasta arviolta kahden kuukauden päästä. No, eipä siinä auttanut muu kuin jäädä lähtöpaikalle ihmettelemään. Mahdollinen patikointi ylös ei houkutellut, sillä reitti oli kuulemma vaikeakulkuinen. Olimme kävelleet sinä päivänä jo niin pitkän matkan, että oli aika suunnata takaisin alas keskustaan lounaalle.

Caracasissa ei näyttänyt olevan kovinkaan kattavaa ravintolatarjontaa, tai sitten emme vain kulkeneet oikeilla kaduilla. Joitain kahviloita ja ravintoloita kuitenkin sattui silmiimme, ja niiden joukosta valitsimme mieleisemme. Päivä oli ollut jo melko pitkä, joten lounaan jälkeen piti jo suunnata takaisin busseille ja La Guairaan.

Seikkailu kuitenkin jatkui, kun pääsimme La Guairaan. Bussi ei mennytkään samaa kautta kuin aamulla, ja ajoimme ohi majapaikan. No, ei muuta kuin taas kaduille tallaamaan.

Olimme jo lähes perillä majapaikassa, kun virkavalta pysäytti meidät juuri perustamassansa ratsiassa. He pyysivät nähdä passimme ja tivasivat, miksi olemme maassa ja mihin olemme menossa. He vaativat nähdä lentolippumme pois maasta sekä majapaikan paperisen varausvahvistuksen, jota meillä ei ollut esittää. He yrittivät keksiä muitakin asioita, joista meitä voisi ”syyttää”, kuten viisumin puutetta yms. Reputkin tarkistettiin. Siinä sai kyllä hyvää espanjan kielen harjoitusta! Lopulta poliisit luovuttivat ja toinen heistä tarjosi apua myöhempiä mahdollisia ongelmatilanteita varten. Tallensimme hänen numeronsa kännykkään ja fist bumpien jälkeen poistuimme vähin äänin paikalta. Että sellainen oli päiväretkemme Caracasiin!