Norja on ehdottomasti yksi Euroopan suosikkimaistamme. Olemme aiemmilla reissuillamme ihastuneet sen maisemiin ja hurjiin vaelluksiin, matkaillen lähinnä maan pohjoisosissa. Tällä kertaa päätimme ottaa suunnaksi eteläisen Norjan, sillä sielläkin riittää paljon nähtävää. Järkevin ratkaisu oli suunnata ensiksi kohti Turkua ja ylittää Itämeri laivalla. Tukholmasta huristelimme sitten yhden päivän aikana Norjaan, Oslon eteläpuolitse kohti ensimmäistä kohdettamme Kjeragia.
Olimme liikkeellä pienellä retkeilyautollamme, VW Caddylla. Ensimmäisen Norjan yön vietimme ihanassa paikassa ylhäällä vuorilla pienen järven rannalla reilun puolen tunnin ajomatkan päässä itään Kjeragin vaelluksen lähtöpaikalta. Lunta ja jäätä oli vielä paikka paikoin maassa ja lammissa. Lampaat kilikelloineen herättivät meidät jo puoli kuuden aikaan aamulla. Oli siis aika suunnata vaellukselle aamuvarhaisella.
Lähtöpaikan parkkipaikalla on ainakin näin kesäkuussa aikaisin aamulla väljää. Myöhemmin päivällä parkkipaikka täyttyy, mutta tilaa on kyllä runsaasti. Parkkimaksu on 300 kruunua (noin 25€).
Itse vaellus on noin 9,5km pitkä (edestakainen matka) ja se on pääosin melko helppokulkuista maastoa. Toki jyrkkiä kohtia on jonkun verran. Reitti on suurimmaksi osaksi kallioista maastoa. Välillä kuljetaan kävelysiltaa tai kivisiä rappusia pitkin. Jyrkimmissä kohdissa vaeltaja voi turvautua ketjuihin, joita on viritelty sinne tänne helpottamaan kulkemista. Näin kesäkuussa luntakin on reitillä joissain paikoissa. Meille sattui mukavan aurinkoinen keli tälle vaellukselle, mutta sadesäällä reitti on varmastikin hieman haastavampi kulkea.
Kjeragin vaellukselle voi varata aikaa kaiken kaikkiaan taukoineen kolmesta viiteen tuntiin. Yönkin voisi paikassa telttaillen viettää. Me kuljimme eteenpäin melko reipasta tahtia. Itse matka kestikin meillä suuntaansa vain hieman yli tunnin verran, mutta perillä pidimme pidemmän tauon.
Kjeragin vaelluksen päämäärä ja ehdoton kohokohta on Lysebotn-vuonon yläpuolella noin tuhannessa metrissä komeileva Kjeragbolten-kivimuodostelma. Muodostelman keskellä on puristuksessa oleva kivi, jonne huimapäiset matkailijat voivat mennä uhmaamaan luontoa ja valokuvauttamaan itsensä keikkumassa maan ja taivaan välissä.
Jo Kjeragboltenille menemisessä on syytä olla tarkkana. Kallioon on asennettu avuksi pieni metallinen rinkula, vaikka ketju olisi tässä kohtaa ollut hyvä idea. Kivi, jolle kömmitään, ei ole järin suuri. Kokemus on siis varsin pelottava, ainakin jos kärsii korkean paikan kammosta, kuten me. Osalta jää tämä kivi jopa valloittamatta. Mekin konttasimme sinne ainoastaan yksitellen. Kahdestaan emme uskaltaneet kivelle ängetä, niin ahtaan oloinen se oli. Sydän tykyttäen saimme jälleen kerran ikuistettua itsemme yhdessä Norjan hurjimmista ja pelottavimmista paikoista. Huh!
Näin jälkikäteenkin puistattaa ajatus itsestä taiteilemassa kiven päällä, alapuolella kilometrin pudotus alas sinne jonnekin. Molemmille meille tämä oli jälleen kerran suuri saavutus, itsensä ja oman pelon voittamisen sanoinkuvaamaton riemu. Norja on samalla niin ihana ja niin karmaiseva!
Lue myös Etelä-Norjan vaelluksia osa 2 – sekä Etelä-Norjan vaelluksia osa 3 -postauksemme!
Jaha, te sitten päätitte lähteä pitkästä aikaa matkalle… 😀 Meilläkin vain Pohjoisempi Norja on aiemmilta reissuilta tuttu, mutta nuo eteläisemmän Norjan patikkareitit kiinnostaisivat kovasti. Onnittelut siitä, että molemmat tuonne uskalsitte hyvällä menestyksellä kömpiä!
Joo, pitihän se nyt Norjaan päästä, kun viimeksi oltiin siellä kaksi vuotta sitten!😊 Tuo eteläinen Norjakin on tosiaan kyllä upea!