Loputtomia erämaataipaleita, pitkiä valoisia kesäöitä, raikasta ja puhdasta ilmaa, villieläimiä ja lumihuippuisia vuoria. Sellainen on Alaska muutamalla sanalla kuvattuna. Alaska on USA:n 49. osavaltio. Yhdysvallat osti alueen vuonna 1867 ja osavaltio siitä tehtiin vuonna 1959. Aluetta pidettiin aluksi melko arvottomana. Myöhemmin paljastuneet öljylöydot kuitenkin muuttivat käsityksiä Alaskasta. Suomalaisille Alaskasta tulee päällimmäisenä varmasti mieleen jääkarhut ja arktinen ilma, mutta kyllä Alaskalla on matkailijalle tarjota paljon paljon muutakin.
Meille Alaska on aina ollut kaukainen ja jopa mystinen kohde, jonne matkustaminen on ollut mielessä jo pitkään. Kesäkuu on oiva matkustusaika, sillä Alaskan ilmasto on lähellä Suomen ilmastoa ja kesäyöt silloin valoisimmillaan. Mahdottoman paljon aikaa emme tällä kertaa matkan suunnitteluun käyttäneet, sillä tietoa on saatavilla rajallisesti ja kotipuolessa oli keväällä aika lailla kiireitä. Periaate oli se, että yrittäisimme nähdä ja kokea vajaassa kolmessa viikossa mahdollisimman paljon.
Lento Helsingistä Reykjavikin kautta Alaskan suurimpaan kaupunkiin Anchorageen kesti välilaskuineen reilut 11 tuntia. Saimme Anchoragessa allemme upouuden vuokra-auton, jolla ajelimme ympäri Alaskaa. Periaatteena oli se, että noin joka toinen yö vietettiin autossa ja joka toinen yö motellissa tai vastaavassa. Kylmälaukun hommasimme ensimmäisellä kauppareissulla. Jäitä saa USA:ssa melkein mistä vaan ja niiden avulla kylmälaukun ruuat saa säilymään hyvin. Pakkasimme tavarat autoon niin, että yöpuulle käyminen sujui sukkelaan. Takapenkit alas kääntämällä Ford Escapeen sai mukavasti nukkumatilaa kahdelle. Joinakin öinä nukuimme ihan auton etupenkeilläkin.
Ensimmäinen käyntikohde Anchoragen pohjoispuolella oli Denali National Park. Harmiksemme luonnonpuistossa ei omalla autolla saanut ajaa kovinkaan pitkälle, vaan pääosaan puistosta piti tutustua bussikyydin avulla. Näimme puiston alueella kuitenkin ihan mukavasti eläimiä, pari harmaakarhua, karibuja, hirviä, piikkisikoja ja ohutsarvilampaita.
Seuraava pysähdyspaikka oli Fairbanks, joka on Alaskan suurimpia kaupunkeja, mutta ei mikään kovin iso paikka sekään. Fairbanksistä jäi päällimäisenä mieleen Chena River, jonka vesissä eleli majavapopulaatio. Pääsimme seuraamaan majavien puuhia eräänä varhaisena aamuhetkenä.
Kun ajaa Fairbanksista noin sata kilometriä pohjoiseen, pääsee Dalton Highwaylle, joka vie matkaajan kauas pohjoiseen yli pohjoisen napapiirin aina Jäämeren rannalle asti. Tie on suureksi osaksi hiekkatietä ja sitä ajavat lähinnä rekat, vieden tavaraa ylös kaukana sijaitseville öljykentille. Dalton Highway on 667 km pitkä ja sen varrella on hyvin vähän asutusta. Bensan ja ruuan saaminen on siis rajallista. Puolivälissä tätä erämaataipaletta on kuitenkin Coldfoot-niminen pitäjä, jossa useimmat pysähtyvät. Sieltä löytyy majoitusta, bensaa sekä ruokaa. Kännyköiden kuuluvuus on matkan varrella mitä sattuu. Useimmat autovuokraamot eivät anna lupaa ajaa kyseistä tietä, sillä hiekkatien kivet voivat rikkoa auton ikkunan tai muuta vastaavaa. Me kuitenkin halusimme päästä Dalton Highwaylle ja Jäämeren rannalle, joten otimme mukaan roimasti extravarovaisuutta, ylimääräistä ruokaa ja juomaa ja lähdimme matkaan.
Dalton Highwayn rakentamisen syy selviää, kun katsoo tien vieressä kulkevaa öljyputkea (The Pipeline). Tämä rakennelma valmistui vuonna 1977 ja sen tarkoitus oli/on yksinkertaisesti viedä Alaskan pohjoisrannikolta porattu öljy 1300 km pitkää putkea pitkin etelärannikolle asti. Öljyputken varrella on 12 pumppuasemaa sekä useita huoltoteitä, joten valtatien rakentaminenkin oli välttämätöntä.
Dalton Highway oli loppujen lopuksi aika huikea kokemus. Emme ole vastaavaa tienpätkää missään aiemmin ajaneet. Vastaan tuli vain muutamia autoja ja tietenkin jonkun verran rekkoja, joilla oli kaikkialla tällä tiellä ns. etuajo-oikeus. Kun rekka tuli vastaan, vedimme auton pysähdyksiin tien laitaan ja pidätimme henkeä katsoen, lentäisikö kiviä auton päälle vai ei. Auto rapaantui pahoin, mutta suuremmilta kivenhakkaamilta se onneksemme säästyi.
Dalton Highwayn ajaminen edestakaisin vei meiltä neljä päivää, mutta ajelimme tosiaan hiljaa ja varovasti ja yritimme myös samalla bongailla villieläimiä. Isoista nisäkkäistä emme harmiksemme nähneet kuin hirviä, karibuja sekä tundralla muutaman myskihärän lauman, mutta se oli melko kaukana. Tundralle olivat monet muuttolinnut jo saapuneet pesimään, vaikka kesä oli myöhässä ja tuskin alkanutkaan. Lunta oli vielä hiukan siellä täällä ja jotkut pienet järvet olivat vielä jäässäkin. Lämpötila tippui tasaiseen tahtiin matkan edetessä. Viimein pääsimme määränpäähän eli Deadhorsen tukikohtaan.
Deadhorse on yksi Alaskan pohjoisen öljykentän pääpaikoista. Deadhorsessa sekä naapuripitäjä Prudhoe Bayn alueella työskentelee kerrallaan arviolta n. 3000 ihmistä. Vakituisia asukkaita ei ole. Deadhorseen päättyy myös yleinen tie. Hotelleja löytyy muutama. Ne ovat käytännössä työntekijöiden asuttamia parakkirakennelmia, joihin myös turistin on mahdollista majoittua. Yöpyminen maksoi $199 (n. 150e) yöltä per kahden hengen huone. Olihan se kallista, mutta päätimme jäädä, sen verran erikoinen paikka tämä oli. Kauniiksi Deadhorsea ei missään nimessä voinut sanoa, mutta ainutkertainen yöpymispaikka se kyllä oli. Vaikka aurinko valaisi läpi yön, maistui uni silti mainiosti täälläkin. Leirissä sattui olemaan erinomainen kokki, ja saimmekin nauttia yksistä reissun parhaimmista ruuista täällä Jumalan selän takana!
Prudhoe Bay on Deadhorseen kiinni kasvanut tukikohta, joka kuuluu myös öljynporausalueeseen. Se sijaitsee Jäämeren rannalla. Sinne pääsee turistibussin kyydillä, mutta ei automaattisesti. Viranomaiset tarkistavat passin numeron perusteella, ettei henkilöllä ole mitään hämäräpuuhia kontollaan, ennen kuin lupa heltiää.
Itse Jäämeren rannalla käyminen oli hyvin arktinen kokemus. Jäät olivat vielä lähtemättä. Vain joissain kohdissa oli kevät ottanut voiton talvesta. Viima oli hyytävä ja maisema vielä hyvin valkoinen.
Kieltämättä oli ihan mukavaa, kun Jäämeri ja tundra (vaikka hieno olikin) jäivät taakse ja lämpötila alkoi taas nousta tasaiseen tahtiin ajaessamme kohti etelää. Pipot ja hanskat sai heittää rinkan pohjalle ja vaihtaa kevyempää vaatetusta taas päälle. Paluumatka sujui menomatkaa sukkelammin, niin kuin aina yleensä. Fairbanksiin päästyämme auto piti kyllä pestä. Samalla pyyhimme pois todistusaineiston siitä, että auto koskaan oli käynytkään Dalton Highwaylla.
