Adoptoimme pienen norsun Keniassa

Lensimme Kenian Nairobista Sri Lankan Colomboon. Lentoyhtiö oli perunut alkuperäisen lentomme, mutta saimme paikat vastaavalle lennolle vuorokautta myöhemmin. Tämän vuoksi meillä olikin safarin jälkeen  Nairobissa sitten vielä kaksi päivää aikaa ennen lentoa. Nairobi National Park olisi varmasti ollut ihan hauska paikka käydä, mutta koska olimme jo bongailleet villieläimiä ihan mukavasti, päätimme tehdä jotain muuta välillä.

Pysyimme kuitenkin pitkälti eläinteemassa, sillä siitähän Kenia ennen kaikkea on tunnettu ja se meitä myös eniten kiinnosti Keniassa ollessamme. Nairobin laitamilla on norsujen orpokoti, jonne norsuvauvat ja – nuorukaiset pääsevät hoitoon ja turvaan, jos ne ovat menettäneet emonsa ja laumansa salametsästyksen, onnettomuuden tms. takia. Yksinäisistä norsunpoikasista tekevät ilmoituksen yleensä paikalliset asukkaat tai metsän/puistonvartijat. Pikkuiset haetaan sitten autolla ja/tai lentokoneella tähän orpokotiin, jossa ne saavat uuden mahdollisuuden muiden lajitovereidensa ja hoitajien seurassa.

Orpokoti on avoinna yleisölle vain tunnin ajan päivittäin, klo 11-12 aamupäivällä. Sisäänpääsy maksaa n. 5 euroa ja tuotto menee luonnollisesti norsujen hyväksi. Me pääsimme jo ennen yhtätoista alueelle. Odottelimme malttamattomina norsujen tuloa. Maassa olevista suurista maitopulloista, juomasaaveista sekä naruaidasta arvasimme, että norsut tulevat esittäytymään meille pian.

 

Sieltä pikkunorsut sitten viimein tulivat hoitajiensa saattelemina. Osa norsuista oli jo isompia, 2-3- vuotiaita yksilöitä. Pienimmät, vain muutaman kuukauden ikäiset reppanat tallustelivat isompien perässä rauhalliseen tahtiin. Osalla isommista norsuista tuntui olevan kiire maidolle. Emme ole koskaan aiemmin nähneet norsujen juoksevan, mutta nyt näimme. Ne joivat maitoa ahnaasti ja siirtyivät sen jälkeen vesiastioiden luo. Saimme seurata aivan lähietäisyydeltä norsujen puuhia. Osa norsuista tuli niin lähelle ihmisiä, että niitä saattoi koskettaa. Jotkut norsuista tutkivat ihmisiä uteliaasti kärsällään.  Muutama norsu roiskautti vahingossa vähän kuraa ihmisten päälle.

 

Pari hoitajaa kertoi meille orpokodin toiminnasta sekä jokaisesta näkösällä olevasta norsusta, mistä se on löydetty, mikä sen nimi ja ikä ovat yms. Osa hoitajista heitti norsujen päälle hiekkaa ja mutavettä. Isommat norsut osasivat  tehdä nämä asiat jo itse ja myös kylpivät mutalammikossa, mutta pienimmät tuntuivat olevan vähän hukassa. Norsut vaikuttivat päällisin puolin ihan onnellisilta. Ehkä toisten norsujen seura sekä hoitajien ammattitaito oli saanut ne tuntemaan olonsa mukavaksi ja kotoisaksi.

 

Norsuja tuli esittelylle kahdessa erässä. Esittelyjen jälkeen kävimme orpokodin kaupassa. Täällä oli myös mahdollisuus adoptoida norsu, eli ryhtyä sen rahalliseksi tukijaksi hintaan 50 USD (n. 35e)/ vuosi. Meillä ei ollut riittävästi käteistä mukana, mutta myöhemmin illalla hotellilla Anu päätti adoptoida kaikkein nuorimman orpokodin asukin, pikkuisen Barsilinga- pojan netin kautta. Tämä onnistui helposti ja pian Anusta oli tullut sijaisvanhempi alle kolmikuiselle norsunpojalle, jonka äiti oli haavoittunut salametsästäjien takia niin pahasti, että se oli lopetettava. Barsilinga oli tämän jälkeen välittömästi kiidätetty orpokotiin. Siellä se oli asunut nyt reilun kuukauden. Saisimme jatkosssa sähköpostitse kuukausittain tietoa Barsilingasta ja sen kehittymisestä. Toivotaan, että Barsilinga pääsee vielä takaisin luontoon jonain päivänä!

 

Kiinnostuneet voivat käydä tsekkaamassa orpokodin sivut osoitteessa https://www.sheldrickwildlifetrust.org/

 

Orpokodilta hotellin kuski vei meidät seuraavaksi kirahvien kasvatuskeskukseen, jossa asustelevat harvinaiset ja uhanalaiset rothschildinkirahvit. Näimme näitä kirahveja luonnonvaraisina Lake Nakurun kansallispuistossa ja nyt sitten pääsimme tekemään lajin kanssa hieman lähempää tuttavuutta.

 

Kasvatuskeskuksessa elävät rothschildinkirahvit oli totutettu ihmisiin niin hyvin, että niitä saattoi ruokkia kädestä. Työntekijät jakoivat ihmisille kirahvien kuivamuonaa, jota kirahvit sitten pitkällä kielellään hamuilivat suoraan käsistä. Kirahvit eivät pitäneet pelkästä taputtelusta ja koskettelusta, mutta ruuan varjolla niitä saattoi kyllä hyvin koskea. Niiden tahmea sylki tarttui käsiin, kun niitä ruokki. Näimme alueella yhteensä kuusi kirahvia, joista kaksi oli poikasia. Nämäkin kirahvit tullaan vapauttamaan luontoon ennemmin tai myöhemmin. Ne olivat kyllä todella kauniita näin ihan läheltäkin katsottuina.

 

Päivän viimeinen tutustumiskohteemme olikin sitten Karen Blixenin kotitalo, joka nykyään toimii museona. Useimmat varmaan tietävät Out of Africa- eli suomeksi Minun Afrikkani- elokuvan, joka perustuu samannimiseen tanskalaisen Karen Blixenin kirjoittamaan kirjaan. Meillä oli museossa opas, joka kertoi Karenin elämästä ja esitteli meille kaikki talon huoneet esineineen. Suurin osa kalusteista ja tavaroista oli alkuperäisiä, mutta jotkin esineet olivat jälkikäteen taloon tuotuja. Tunnistimme lattialta muun muassa leopardin ja leijonan taljat. Karen näytti olleen varsin innokas metsästäjä.  Kävelimme myös kierroksen jälkeen talon suurella pihalla. Pitääkin kotiin päästyämme katsoa uudestaan tuo elokuva!